..mutta puhunko. siinäpä kysymys.
tai puhun kyllä, mutta mistä. ja miksi ihmeessä :)
no joo...oliko tuo pientä itseironiaa, en tiedä :O
huomaan vain kerta toisensa jälkeen,
että silloin kun olisi aika puhua, niin en puhu.
mutta kun asiat kasvaa niin ne tulee sitten ulos tunteiden kera, siis mukaan siivittyy aimo annos dramatiikkaa,
mikä ei taas ole niin rakentavaa.
mutta, osa ongelmaa on myös se etten edes itse huomaa tarpeeksi selvästi tarvetta puhua..asiat on toki olemassa, mutta sen verran saavuttamattomissa että ne ei välttämättä ihan itsestään tule niin pinnalle että niistä alkaisi puhua.
mutta kun paine kasvaa, niin plup, sieltä ne tuli.
täysin suodattamattomina vieläpä yleensä.
eli ristiina, voisit alkaa opetella itseilmaisun jaloa taitoa. havainnoimaan oleellisia asioita ilman että ne on alkaneet varsinaisesti vaivata. toisaalta puristaminenkaan ei ole hyvä. sanoisi sen mitä siellä on päällimmäisenä.
mutta sekin vaatii pientä pohdintaa, nääs kun on kasvanu käyttäytymään tietyllä tavalla. elikä pitämään asioita, tunteita jne.. enemmän siellä oman pään sisällä.
muistan sen monia vuosia sitten yhden kaverini kanssa.
olimme paljon tekemisissä, ja sama kaava oli siellä.
vaikka jonkin asian jo olinkin ikäänkuin bongannu ongelmaksi mistä pitäisi puhua, niin puhuin vasta sitten kun en enää hiljaakaan voinu olla. oujee!!!
on siis oikeesti aika opetella itseään tuntemaan vielä paremmin ja huomaamaan mistä asioista kannattaa puhua vaikkei ne vielä vaivaisikaan millään tavalla.
let's learn beibe!!
(by the way, tarkkaavainen lukija huomaa, että aika moni lause alkaa sanalla MUTTA...)