Sitä ei tunnu olevan, mikäli olet huomannut :D
Pääasia että on muuta elämää :O
Lenkkeilystä taas innostuin! Sopivan pituisia spurtteja, niin säilyy mielekkäänä. Fiilispohjalta, niin kestää into pitempään. Ja joskus se fiilis on heti aamusta, kuten tänään :)
Syksyisessä metsässä on jotain kivaa, kun keltaisten havunneulasten värittämä lenkkipolku pujotettelee metsän siimeksessä. Eikä yhtään haitannut vaikkei ollut vastaantulijoita. Kaikinpuolin miellyttävä aamulenkki siis oli tämänaamuinen.
Pipo päässä!


Elämä soljuu eteenpäin erilaisten tapahtumien ja olosuhteiden saattelemana. Joskus tapahtumat ja olosuhteet vaikuttavat vielä vuosienkin jälkeen, niitä sitten käsitellään tai vaan muistellaan. :) Tätäkin elämänvaihetta sitten joskus vuosien jälkeen katsellaan ja todetaan mitä sitten todetaankaan :D
Ystäväni Ninni toi ajatusten keskelle sen näkökulman mikä niin helposti unohtuu: tämä elämä on vain välivaihe, ei itse lopullinen päämäärä. Mitä sanoja hän käytti, sitä en enää muista, mutta ideana se että taivaassa tuskin muistellaan mitä koettiin tai jäi kokematta. Ei haittaa miten tässä elämässä onnistuu tai epäonnistuu. Itselleni se muistutti siitä että ei haittaa vaikka tämä elämä ei menisi ihan putkeen, niinkuin ei ole mennytkään. Ja sekään ei haittaa miten ihmiset määrittelee onnistumista..siis olenko minä muiden mielestäni onnistunut vaiko en. Periaatteessa samaa ajatusta oli myös jollain lailla viime perjantain nuorten aikuisten illassa, kun Petri Viinikkala oli puhumassa (ja samalla esittäytymässä, uusi pastori kun on) armosta. Siinä Petri kertoi osaltaan myös omasta elämästään, kuinka hän eli vuosia "suorittaen"..elämää. Myöskin uskonelämää. Kunnes koki armon vallankumouksen, ja sai nähdä miten kelpaakin Jumalalle sellaisenaan kuin. Ja sen mitä tekeekään, voi tehdä armosta käsin.

Jumalalle olen tiennyt jo pitkään kelpaavani sellaisenaan :) Itseni hyväksyminen sellaisenaan kuin on, on vielä kesken. Ja samaan aikaan myös se kuinka uskon ihmisten hyväksyvän minut. Ei kaikkien minua tarvitse hyväksyä :D mutta toki ihminen tarvitsee niitä ihmisiä jotka hyväksyvät. Ystäviä, läheisiä..
Elin vuosia sellaisessa ajattelussa, huomaamattani, etten tarvitse ihmisiä, enkä niitä ainakaan päästä lähelleni. Toki minulla ystäviä oli, hyviä sellaisia. Olin muodostanut itselleni ikäänkuin panssarin, jonka läpi ei pääse..Onneksi elämän olosuhteet veivät minut sille paikalle että ei voinut muuta kuin pikkuhiljaa alkaa raottamaan panssariani, antaa luvan tuntea, sekä hyviä että huonoja tunteita. Ei siihen kukaan minua pakottanut :) Nyt voi katsoa vuoden, kahden päähän taaksepäin ja nähdä jo muutosta..

Tämän monologin loppuun haluan sanoa: kuka oletkaan, joka tätä blogia luet..muista että olet arvokas ja ainutlaatuinen ihminen! Olemassaolosi on tärkeää, et ole turha!